orpo vai onni?

9.10.2017

Orpona?

Orpo aasi, kolme tuttua virnettä ja mitä nyt? Kaksi virnettä lisää? Kyllä, kyllä.
Katraani on kasvanut, minulla on yksi tyttö lisää, ja poika. Mistä ne tänne löysi?
Keskelle jotain penteleen EI mitään. Vanhin virne mukanaan toi :-)
Tämä ei ole sivistystä, tämä on mutaa, nyrkkikiviä, jonoja.
Meiltä oli:
- Neljä tytärtä
- Kolme sisarta
- Kaksi isää
- Kaksi tätiä
- Yksi lapsenlapsi
- Yksi äiti
- Yksi vävy
- Yksi isoisä
   Yhteensä 15
   Mutta ihmisiä on kuusi?
   
         Kaukana edessä:  neun pip acht pip sieben pip sech pip vier pip drei pip zwei pip ein

                   JAA!      NAIN!        RAMMSTEIN !!!

                             Kuka tässä orpo olisi?

tunne: ILO, ONNI, ELÄMÄ

...auki...

6.21 arkiaamu, torstai. Onko jotain ehkä pitkäänkin kutoutumassa ollut alkanut saada hahmoa, mietin hiljaa. Nyt ei etsivä löytänyt, kun ei ees etsinyt. Silloin sitä vaan törmää. Ihan positiivisella, lämpimällä, läheisellä tavalla. Innostavalla, mielenkiintoisella ja yllättävällä. Lämmin kiherrys rinnassani kertoo uuden palasen löytymisestä elämän palapeliin täydentäen sitä vielä salaisuudeksi jäävällä tavalla. Olen iloinen nyt ja nautin siitä. Toivon kumppanini palojen keruussa tuntevan samaan suuntaan. Vahva usko siihen kasvaa sisälläni. Hyvä, sisältä itsestä itävät kaikki nuo elämisen ainekset joita ulkoa usein yritetään juurruttaa. ...., mutta suurin niistä on, ei, eipä mennä ajan edelle, hukkaat tämän hetken muuten. Ja tämä hetki on hyvä nyt. 6.43, 10.8.2017 :-)
 

 

 

Tunne: ILO

Lämpöä, onnea ja vesisadetta!

Toukokuun viimeinen viikko. Tungos, ihmisiä määräämättömästi, ahtaasti. Sataa vettä, kaikki kastuu, kengässä kivi, sukat hiertää, selkää särkee. Vähän nälkä. Ei poispääsyä, välkkyy ja jyrisee. Ja minulla on lämmin ja onnellinen olo. Miksi ihmeessä? Juuri siksi. Mikään ei lämmitä suuremmin kuin lapsen hymy korvasta korvaan tuon kaiken keskellä. Paitsi kolme hymyä, kolme iloista virnettä, minun lapseni. Olen maailman onnellisin isä. Haluan olla juuri tässä. Tungos tiivistyy, pauhu nousee, ihmiset huutaa. Lavalle astuu Metallica. Taivaassa sataa vettä.

Tunne: lämpöinen onni

Muutos

Masennus saa elämän tuntumaan tyhjältä mikä on illuusio koska tyhjyyden tunne sinällään on sisältöä elämään. Muutos on masennuksen vihollinen. Miksi? Koska masennus on pysähtynyt elämä ja muutos aiheuttaa siinä liikettä. Masennus ei pidä vuodenajoista koska ne armotta pilaavat pysähdyksen illuusion. Koska halusin muutosta aloitin tämän blogin. En vain sanaillakseni tai päiväkirjakseni vaan tehdäkseni jotain toisin kuin ennen, muuttaakseni jotain pelissä jonka olen vuosien aikana itselleni kehittänyt. Jos säännöt ei tunnu oikeilta älä pelaa niiden mukaan, riko niitä, muuta niitä, tai lopeta peli. Viimeinen keino, pelin lopetus ennen aikojaan, ei ole koskaan tuntunut minusta oikealta keinolta minulle. Ei kyllä vieraaltakaan, niin moni on sen valinnut. Toisten kohdalla ymmärrän, toisten kohdalla en. Valinta jokaisen yksin, täysin henkilökohtainen, eikä siihen ole muilla mitään sanomista. Minä olen kieltäytynyt pelaamasta, olen rikkonut sääntöjä, kiertänyt niitä. Taistellut itseäni vastaan. Nyt tuntuu oikealta muuttaa sääntökirjaa. Olen väsynyt kapinaan joten teen vallankumouksen saadakseni sääntökirjan jonka mukaan voin elää.
Tämä blogi käsittelee myös surua. Mitä suru on? Suru on seurausta peruuttamattomasta muutoksesta jota et halunnut etkä voinut välttää. Se tunne siitä kun jotain on poissa lopullisesti etkä voi tehdä tai olla tekemättä mitään asian muuttamiseksi. Suru on tunne aivan erityisestä tyhjyydestä. Jotain on oikeasti poissa, jättänyt tyhjän kohdan. Kohdan joka ei koskaan täyty mutta joka voi peittyä ajan kanssa kaikella mitä elämä tullessaan aivan kuin pensas joka kasvaa ja peittää kuivuneen kaivon. Surun tarkoitus on auttaa hyväksymään tuo tyhjyys ja luomaan muisto tyhjyyden peitoksi. Hyväksymään että kaivo on tyhjä ja tekemään sille kansi. Miksi? Jos ei hyväksy tyhjyyttä ei myöskään synny muistoa sitä suojelemaan jolloin unohdus voi johdattaa varoittamatta tuohon tyhjyyteen ja elämä sortuu päälle. Aivan kuten putoaisi kannettomaan kaivoon muistamatta sen olevan pensaan takana. Suru on siis myös työkalu ja kuten elämässä meidän työkalumme ovat erilaiset ja käytämme niitä kukin omaan tyyliinsä. Minä olen lisännyt elämän kalupakkiini uuden työkalun, tämän blogin.
Mutta kirjoittaminen ilman sen aikaansaamia tekoja on vain tahroja paperilla.
Valjastin luurini elämäni järjestyksenvalvojaksi. Vapun aatonaattona minulla oli pakollinen ns. yhteiskunnallinen meno ja olin pakotettu heräämään n.4-6 tuntia normaalirytmiäni aiemmin. Oloni oli tuona päivänä kummallisesti vireämpi kuin yleensä, aivan kuin olisin hereillä normaalin päivän unenkaltaisen horteen sijasta. Mietin voisiko herääminen aiheuttaa hereilläoloa? Koska vanha sananlasku sanoo: kohtuus kaikessa, laitoin luuriini joka päivälle herätyksen n. 2 tuntia normia aikaisemmaksi. Viikossa oloni on muuttunut. Maa ei ole mullistunut enkä ole päivänsäde mutta himpun verran enemmän aikaansaapa. Vuoden verran koskemattomana olleesta tiskivuoresta on ensimmäinen pesuvadillinen likoamassa ja pyykkitupa varattu. Vain yksi kone neljästä minulle etten haukkaa liian isoa palaa.
Siispä, tuntematon ystäväni, kokeile. Sillä jos ei tee mitään ei tapahdu mitään mitä haluat. Mitä et halua, tapahtuu varmasti.

Tunne: suru

Puhuminen

Tuntuu kuin en osaisi enää puhua. Eipä ole edes montaa kenen kanssa. Osaanko edes kuunnella? Jos en osaa puhua tai kuunnella kuinka sitten keskustelen? Umpikuja. Kaipaan sielunkumppania.

Tunne: kaipaus

Hämmennys

Aasi on hämmentynyt. Kuuntelen Uriah Heeppiä. Viime päivät on olleet kovin ristiriitaisia. Murhe joka on pitänyt kätkeä, tukahduttaa, koska täytyi olla aikuinen enkä minä tiedä siitä paljoa mitään. Iloa kun sain olla kaikkien kolmen prinsessani kanssa yhdessä ensi kertaa koskaan. Iloa joka piti kätkeä koska oli hautajaiset. Täytyi olla aikuinen ja isä, taas asia josta en paljoa tiedä. Kirjoitin äidille muistorunon enkä pystynyt lukemaan sitä. Arkku oli raskain taakka mitä olen kantanut, sekä henkiseltä että reaalipainoltaan. Siellä nyt ovat isän ja äidin tomumajat yhdessä, sielut jossain muualla. Sitten olisi pitänyt sännätä junaan ja pois yksinäisyyteen kesken muistokahvien. Ei tuntunut oikealta lähteä joten jäin. Tein jotain oikein, oli kotoisaa katsella tyttöjä serkkujen kanssa, jutella sisarusten kanssa, olla sukua ja perhettä. Sitäkään en oo oikein osannut. Mietin oliko tämä nyt viimeinen sukukokous. Onneksi seuraava sukupolvi näyttää pitävän tiiviisti yhteyttä joten toivoa on. Aika tekee tehtävänsä, kukaan ei ihmetellyt tai tuominnut tai kysellyt minun elämääni. En saanut aikaiseksi uraa, perhe jäi lyhyeksi, en sukuloinut. Elämäni on kokoelma keskenjääneitä asioita ja tuntuu kuin se olisi ohi. Etsin suuntaa niin pitkään etten enää ehdi kulkea vaikka löytäisin sen. Tiedän ettei tuo ole totta mutta siltä tuntuu. Mitä aasi halusi? Perheen, elämänkumppanin, mielekästä tekemistä. Perhe meni karille, kumppaneita on tullut ja mennyt, mutta en sitä oikeaa löytänyt. Uskoni on mennyt, taivallan yksin lopun matkan. Olen kai vaikea ihminen olla lähellä. Tekemiseni on jääneet lähinnä yrityksiksi tai sitten kaatuneet ihmisiin joiden kanssa kemiat ei toimineet. Ei ammattia, pisin työsuhde 7kk, pisin koti 3v3kk, 62 osoitetta. Olenko juureton? Olen onnellinen kun tytöt haluavat pitää yhteyttä vaikka minä luovutin vuosia sitten. En tiedä kuinka olla isä joten olen kai vanhempi ystävä. Lyhyesti en oppinut elämään. Enkä usko jaksavani opetella enää. Nyt alkaa mennä liian miinuspuolien puolelle, siis tauon paikka. Tarkoitus tällä blogilla muutos, toipuminen, kasvu. Ei pelkkä itsesääli, katkeruus, tuhkanheitto.

Tunne: suru, murhe, onni, ilo, yhtenäisyys, hämmennys

Suru

Eilen iltapäivällä sisäinen tyhjyys täyttyi. Suru vyöryi jostain kuin tsunami konsanaan. Jalat petti, rintaa kouristi isolla kintaalla ja ulvoin kuin susi. Lauman matriarkka on poissa. Iltapäivä/ilta meni hyvin alkukantaisessa tunnelmassa. Tieto oli tullut, järki vastaanotti ja nyt tajunta upotti sen sieluun.
Suru tuli kuin hyökyaallot, kerta toisensa jälkeen kuin tehdäkseen sanomansa kerralla selväksi. Niin pieni luolamies joka sillä hetkellä olin nöyrtyi suuren luonnon edessä. Hyväksyin tapahtuneen vaikken ymmärtänyt. Myrsky hiljeni vähitellen, vain satunnaisia puuskia enää silloin tällöin.
Tunnen nyt oloni hieman raskaaksi, helpottuneeksi ja jotenkin puhdistuneeksi. Raskas koska tyhjyys sai täytettä, helpotus siitä että suru tuli ja aloitti urakkansa sekä puhtaaksi koska edessä on uusi paljas elämänsivu. Edellinen sivu kääntyy lopullisesti historiaan huomenna iltapäivällä kun Äiti saatetaan viimeiselle leposijalleen. Minä annan surun tehdä työtään.

Tunne: suru

Alkua lisää

Mistä alkaisi? Loppua ei vielä tiedä, keskeltä siis kesken jäänyttä elämää. Tämä elämä jäi kesken monessa kohtaa monta aikaa sitten, on kesken, ja loppuu kesken. Habitukseltaan mies, ei punnita neuvolassa, vino hymy ja harmaat silmät otsaharjanteen alla. Lempeä kuin kesätuuli tai raivoisa syysmyrsky. Sisältä ranka romu, särkynyt sydän, ei valoa, tumma alakulo, närästää, miestenvaivoja ja lämpöeristeet lisääntyy. Aasin aura säteilee samaa ympärilleen. Asumus kuin honolulunrahtilaiva, nurkassa sortumavaara ja pöytä täynnään kesken olevia asneita (asioita/esineitä). Kirjahylly on odottanut vuoden, kaksi kokoonpanoa. Paperilautaset on pop. Tärkeintä on esteetön näköyhteys sohvalta litturuudulle. Siinä on elämä, sohvalla. Kun on vaaterissa ei vaaranna terveyttä liialla istumisella. Mukavuusalue ulottuu omasta kotoa kioskin kautta kauppaan ja takas. N.200m lenkki. Melkein vuosi kun vähennettiin duunista, aasi kun olen. Mitä tästä?
Aasilla on: koti,hima,pesä,,, on jotain, ainakin vuoden.
Sielu tuntuu tyhjältä, välillä tuulahdus tarpeettomuutta, turhuutta ja tuskastumista. Missä olen nyt, mitä nuoruudenkavereista on tullut, miten isä pärjäsi tässä iässä. Diagnoosi vuosien takaa "vakava krooninen masennus" Päättämättömyys, periksianto, uskonpuute.
Kun äitini poistui keskuudestamme rauhallisesti nukkuessaan repi se sieluni auki ja minä näin.
Päässä soi sama ajatus kuin kolmekymmentä vuotta sitten kun isä otettiin pois: nyt ei isään koske enää, nyt ei äitiin koske enää, minuun koskee. Multa viedään kaikki pois! Koskee! Maailma on paha. Elämä on paha. Kohtalo on paha. STOP. STOP. Tuska läpi tajusin jotain perustavaa.
Maailma ei ole paha, maailma ON. Elämä ON. Kohtalo ON. Ei hyvää, ei pahaa, kaikki vaan on. 
Aasi ehkä lokeroinut joitain asneita väärin, katsonut jotain oikeanvärisillä laseilla, sanonut kiitos.
Hyvä, paha, kaikki nää on meissä. Ja me heijastamme niitä ympärillemme, ei päinvastoin. Toki sieluun tulee vaikutusta ulkoapäin, aivan kuin maalaus jota katsoo. Mutta sielu on maalari ja suti.

Päätin muuttaa elämäni väriä. Tämä sielunvirta on muutos nro. n. 
Ehkä samalla autan jotakuta jossain vähän eteenpäin.

Aasilla on: Ihmisiä, perhettä, sukua. Kolme prinsessaa, veli, siskoja, etc.
Aasilla on: Ihmisiä, ystäviä. Lammas, Jakulaari, Priha, Shrek, Moose, Äxy. Huisku, Antero.
Löytö: tunne, tuska, toivo.

Alku.

Tämä on minun matkani etsimään itseäni jostain sisältäni, tilasta joka tuntuu tyhjältä, nyt.
Aasista tuli orpo. Sen myötä huomasin tyhjyyden. Tyhjää siellä missä pitäisi olla surua, ahdistusta, kiitollisuutta, muistoja, raivoa, helpotusta. Tuli tyhjä tunne. Sen myötä pieni toivo. Tyhjyyden tunne on tunne. Minussa on siis vähintään habitus ja yksi tunne. Järkeä ei huolita tälle matkalle mukaan.
Jos satut samalle polulle, olet tervetullut mukaan! Mistä lähden, mitä aasilla ei ole, mitä on, mitä tahtoo, ja kaikkea sen sellaista.
Aasilla on: Ystävä, Lammas, tärkein päällä maan, kovin Rakas.
Löytö: tunne, rakkaus.